Loukkasin polveni alkusyksystä. Ihan kotoisen perjantaipizza-illan kunniaksi. Maatessani keittiönlattialla karjuen tuskasta ja manaten avonaisen astianpesukoneen alimpaan helvettiin, arvasin jo että huonosti kävi. En päässyt ylös lattialta, en voinut liikuttaa jalkaani. Latelin käskyjä esikoiselle; anna särkylääkettä, pakkasesta vihannespusseja, soita isällesi. Mies ei päässyt vastaamaan, tietenkään. Onneksi anoppi saapui apuun. Autoon en päässyt silti omin voimin. Mahtoi naapureilla olla hauskaa, kun karautin muutaman metrin matkan autolle lastenvaunuissa (kestivät onneksi elopainoni). Ensiavussa sain hysteerisen emännän leiman ja rauhoittavaa. Röntgenkuvassa selvisi, että pieni luunsiru oli irronnut reisiluusta polvilumpion käydessä pois paikoiltaan.
Tuosta sekunneissa käyneestä kaatumisesta olen kärsinyt jo reilut neljä kuukautta. Törkeää, epäreilua, kohtuutonta. Ärsyttävää ennen kaikkea. Puoli vuotta kuntoutusta edessä ja sitten katsotaan auttaako se vai joutuuko veitsen alle. Toisinaan pääsen hyvinkin kävellen kerhoilemaan pienimmän kanssa, toisinaan muutama askel sisällä on tuskaa.
Plussat ja miinukset polvivammasta
+saa laiskotella vähän luvan kanssa
+voi passuuttaa muita
+voi vedota tähän kun en lähdekään lenkille
-kipu ja pelko kivusta
-vauhdin hidastuminen
-en ole kantanut vauvaa niin paljon kuin olen halunnut
-juuri aluillaan ollut lenkkiharrastus jäi (harrastuksen aloituksesta todisteena uudet lenkkarit)
Onneksi voin sentään ommella! Vauva on alkanut nukkua päiväunia hyvin, joten aikaakin on ollut. Ilmeisesti ompeluilo on huomattu, sain joululahjaksi mieheltä ja appivanhemmilta tasosaumurin! Nytkin syyhyttää mennä vähän kaasuttelemaan. Keli suosii kyllä, ei tuonne ulos tarkene mennä. Tyydyn ihailemaan ikkunasta.
